Merapin valloitus alkoi 50km matkalla Selon vuoristokylään. Harkitsimme matkan taittamista moottoripyörällä mutta onneksi valittiin kuitenkin auto, sillä kesken matkan iski rankkasade.
Perillä Selossa Merapin huippu näkyi pilvien yläpuolella. Kraaterista nousi ajoittain pieniä savupilviä ilmaan, tässä vaiheessa viimeistään alkoi jännittää.
Aloitettiin kiipeämään klo 1 aamuyöstä. Sää oli puolipilvinen, ei tuullut juuri ollenkaan ja kuun valoakin oli jonkin verran. Hyvältä näyttää. Olimme päättäneet palkata oppaan kaiken varalta. Hän esitteli itsensä 'Jo':ksi ja antoi vesipullonsa ja ruokansa minulle kantoon. Hänhän on vain opas eikä mikään kantaja.
Ensimmäiset 200 metriä noustiin helppoa polkua tupakkapeltojen läpi, ja pikkuhiljaa reitti alkoi muuttua jyrkemmäksi ja kivisemmäksi. Minulla oli liikaa kantamusta repussa ja vaatetta päällä ja olin aivan hiestä märkä. Opas taas eteni kadehdittavan helpon ja varman näköisesti eikä näyttänyt missään vaiheessa väsyneeltä.
2.5 tuntia kiivettyämme vastassa oli tasanne ja muistomerkki tulivuorella kuolleelle kiipeilijälle. Kello oli n. 3:30. Jo ei puhunut juuri englantia, ja hän kirjoitti matkapuhelimella jonkun lauseen indonesiaksi, josta ymmärsin sanat huippu, kello ja viisi. Noh tämä riittää tiedoksi. Jäimme siis hetkeksi ison kivilohkareen viereen tuulensuojaan ja lähtisimme lähestymään huippua tunti ennen auringonnousua. Oli melko kylmä, ja vaihtopaitakin meni Lindalle koska hänellä ei ollut edes takkia vaan huppari.
Seuraava osio oli kiipeämistä nelivedolla upottavaa hiekkaista jyrkkää rinnettä ylös. Tämä oli ehkä älyttömin pätkä koko reissussa, otit 3 askelta eteenpäin ja valuit yhden takaisin. Lisäksi sumu oli melko tiheää, eteen ei nähnyt juuri mitään. Todellista taistelua... Linda oli vähällä luovuttaa sillä hän pelkäsi tippuvansa (turhaan, mitään todellista vaaraa ei ollut) pimeässä joltain jyrkänteeltä alas.
Hiekkaosion jälkeen aamu alkoi jo sarastamaan ja loput 100m ylös oli laavakivilohkareiden ja kuumaa höyryä puhkuvien venttiilien ohi kiipeämistä ja pujottelua. Oltiin huipulla tasan klo5, ja tarvitseeko edes sanoa että palkinto oli paras mahdollinen. Sumu oli hälvennyt ja sää oli kirkas, huipulta pystyi näkemään yli 100km päähän, mm. 5 yli 3km korkeaa tulivuorta (merbabu,sumbing,sindoro,slamet ja lawu). Merapin kraateri puski valkoista rikinhajuista höyryä vasten kasvoja. Huipulla oli meidän lisäksi 2 saksalaista ja heidän indonesialaiset kantajansa/oppaansa.
Kuvien lisääminen tähän blogi alustaan kännykällä on tehty niin vaikeaksi etten ole jaksanut paneutua siihen. Lindan blogissa on kuitenkin edustava otos kuvia ja hänen versionsa reissusta ruotsiksi!
Perillä Selossa Merapin huippu näkyi pilvien yläpuolella. Kraaterista nousi ajoittain pieniä savupilviä ilmaan, tässä vaiheessa viimeistään alkoi jännittää.
Aloitettiin kiipeämään klo 1 aamuyöstä. Sää oli puolipilvinen, ei tuullut juuri ollenkaan ja kuun valoakin oli jonkin verran. Hyvältä näyttää. Olimme päättäneet palkata oppaan kaiken varalta. Hän esitteli itsensä 'Jo':ksi ja antoi vesipullonsa ja ruokansa minulle kantoon. Hänhän on vain opas eikä mikään kantaja.
Ensimmäiset 200 metriä noustiin helppoa polkua tupakkapeltojen läpi, ja pikkuhiljaa reitti alkoi muuttua jyrkemmäksi ja kivisemmäksi. Minulla oli liikaa kantamusta repussa ja vaatetta päällä ja olin aivan hiestä märkä. Opas taas eteni kadehdittavan helpon ja varman näköisesti eikä näyttänyt missään vaiheessa väsyneeltä.
2.5 tuntia kiivettyämme vastassa oli tasanne ja muistomerkki tulivuorella kuolleelle kiipeilijälle. Kello oli n. 3:30. Jo ei puhunut juuri englantia, ja hän kirjoitti matkapuhelimella jonkun lauseen indonesiaksi, josta ymmärsin sanat huippu, kello ja viisi. Noh tämä riittää tiedoksi. Jäimme siis hetkeksi ison kivilohkareen viereen tuulensuojaan ja lähtisimme lähestymään huippua tunti ennen auringonnousua. Oli melko kylmä, ja vaihtopaitakin meni Lindalle koska hänellä ei ollut edes takkia vaan huppari.
Seuraava osio oli kiipeämistä nelivedolla upottavaa hiekkaista jyrkkää rinnettä ylös. Tämä oli ehkä älyttömin pätkä koko reissussa, otit 3 askelta eteenpäin ja valuit yhden takaisin. Lisäksi sumu oli melko tiheää, eteen ei nähnyt juuri mitään. Todellista taistelua... Linda oli vähällä luovuttaa sillä hän pelkäsi tippuvansa (turhaan, mitään todellista vaaraa ei ollut) pimeässä joltain jyrkänteeltä alas.
Hiekkaosion jälkeen aamu alkoi jo sarastamaan ja loput 100m ylös oli laavakivilohkareiden ja kuumaa höyryä puhkuvien venttiilien ohi kiipeämistä ja pujottelua. Oltiin huipulla tasan klo5, ja tarvitseeko edes sanoa että palkinto oli paras mahdollinen. Sumu oli hälvennyt ja sää oli kirkas, huipulta pystyi näkemään yli 100km päähän, mm. 5 yli 3km korkeaa tulivuorta (merbabu,sumbing,sindoro,slamet ja lawu). Merapin kraateri puski valkoista rikinhajuista höyryä vasten kasvoja. Huipulla oli meidän lisäksi 2 saksalaista ja heidän indonesialaiset kantajansa/oppaansa.
Kuvien lisääminen tähän blogi alustaan kännykällä on tehty niin vaikeaksi etten ole jaksanut paneutua siihen. Lindan blogissa on kuitenkin edustava otos kuvia ja hänen versionsa reissusta ruotsiksi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti